Palatessaan seuraavana päivänä äidinäitinsä luo Valentine tapasi hänet vuoteesta. Kuume ei ollut laskenut, päinvastoin paloi kumma hehku vanhan markiisittaren silmissä, ja hän näytti olevan hermostuneen kiihkon vallassa.
— Hyvä Jumala, oletteko yhä vielä sairas? huudahti Valentine nähdessään nämä taudin tuntomerkit.
— En, tyttäreni, en, sanoi rouva Saint-Méran, — mutta odotin sinua kärsimättömänä lähettääkseni noutamaan isääsi.
— Isäänikö? kysyi Valentine levottomana.
— Niin, tahdon puhua hänen kanssaan.
Valentine ei uskaltanut vastustaa äidinäitinsä tahtoa, varsinkaan kun hän ei tietänyt syytä tähän pyyntöön, ja vähän ajan päästä Villefort astui huoneeseen.
— Hyvä herra, sanoi rouva Saint-Méran käyden suoraan asiaan aivan kuin peläten, ettei ennättäisi sitä toimittaa, — olettehan kertonut, että on ollut kysymys tämän lapsen naittamisesta?
— Niin on, vastasi Villefort, — eikä se ole enää pelkkä aikomus, vaan asia on jo päätettykin.
— Vävynne nimi on Franz d'Epinay?
— Niin on.