— Jättäkää tuollaiset sopimattomat leikinlaskut, vicomte. Minä en suinkaan suosi herra Andreaa, en ainakaan herra Danglars'in edessä.
— Moittisinkin teitä, jos tuo nuori mies tarvitsisi suositusta, mutta kaikeksi onneksi hän ei ole laisinkaan sen tarpeessa.
— Mitä! Luuletteko hänen mielistelevän neiti Danglars'ia?
— Siitä olen varma. Hän pyörittää silmiään ja kuhertaa. Hän korskan
Eugénien nyt tahtoo valloittaa. Kas, tulipa runo! Kautta kunniani, se
tuli aivan huomaamatta. Täytyy lausua se uudestaan: Hän korskan
Eugénien nyt tahtoo valloittaa.
— Vähät siitä, jos vanhemmat tahtovat antaa hänet teille.
— Älkää sanoko niin, rakas kreivi. Kahdelta eri taholta ollaan minulle kylmäkiskoisia.
— Miltä tahoilta?
— Eugénie-neiti tuskin vastasi tervehdykseeni, neiti d'Armilly, hänen uskottunsa, ei edes vastannut, ja isä pisti senkin seitsemän tikaria sydämeeni, valetikareja, teatteritikareja kyllä, mutta hän luuli niitä oikeiksi.
— Mustasukkaisuutta!
— Mutta minä en ole vähääkään mustasukkainen.