— Herra Morrel, sanoi silloin Valentine nuorelle miehelle, joka katseli häntä, — isä Noirtier'lla oli paljon teille sanottavaa, ja hän on sen ilmoittanut minulle kolmen päivän aikana. Tänään hän lähetti noutamaan teitä, jotta kertoisin teille kaiken. Koska olen valittu hänen tulkikseen, kertaan siis hänen lauseensa muuttamatta sanaakaan.
— Odotan kärsimättömänä, vastasi nuori mies. — Puhukaa, neiti, puhukaa.
Valentine loi katseensa maahan. Tämä enne riemastutti Morrelia.
Valentine oli heikko vain ollessaan onnellinen.
— Isäni tahtoo lähteä tästä talosta, sanoi Valentine. — Barrois etsii parhaillaan hänelle sopivaa huoneistoa.
— Minne te jäätte, neiti? kysyi Morrel, — te, joka olette herra
Noirtier'lle niin perin rakas ja välttämätön?
— Minä en jätä isoisääni, sanoi nuori tyttö, — siitä me molemmat olemme sopineet. Minun huoneistoni tulee olemaan hänen huoneistonsa vieressä. Herra Villefort joko suostuu siihen, että muutan asumaan isä Noirtier'n luo, tai kieltää sen; jos hän suostuu, lähden heti, jos hän kieltää, odotan, kunnes tulen täysi-ikäiseksi, mikä tapahtuu kuuden kuukauden kuluttua. Silloin olen vapaa, silloin minulla on omaisuuteni hallussani, ja…
— Ja…? kysyi Morrel.
— Ja isoisäni luvalla pidän teille antamani lupauksen.
Valentine lausui nämä sanat niin hiljaa, että Morrel ei olisi niitä kuullut, ellei hän niin innokkaasti olisi tarkannut tytön puhetta.
— Olenhan ilmaissut tahtonne oikein, isoisä? kysyi Valentine kääntyen vanhuksen puoleen.