— Albert, jos olisitte ollut vieras, tuntematon, tavallinen lordi, niin kuin tuo englantilainen, joka kolme neljä kuukautta sitten tuli vaatimaan minulta hyvitystä ja jonka surmasin päästäkseni hänestä, niin ymmärrättehän, etten olisi nähnyt sellaista vaivaa. Mutta pidin velvollisuutenani osoittaa teitä kohtaan hienotunteisuutta. Kahdeksan päivää kului matkaani sinne, kahdeksan takaisintulooni, neljä päivää olin karanteenissa ja kaksi vuorokautta perillä. Yhteensä siis kolme viikkoa. Saavuin viime yönä ja tässä olen.
— Hyvä Jumala, Beauchamp, kuinka te kiertelette ja kaartelette, ettekä sano, mitä teillä on sanottavana.
— En tosiaankaan, Albert…
— Aivanhan te arkailette puhua suoraan.
— Niin, pelkään…
— Pelkäättekö tunnustaa, että uutisen kirjoittaja oli pettänyt teitä? Luopukaa turhasta itserakkaudesta, Beauchamp. Tunnustakaa, Beauchamp, eihän kukaan epäilekään teidän rohkeuttanne.
— Siitä ei ole nyt kysymys, sopersi sanomalehtimies, — päinvastoin…
Albert tuli kalmankalpeaksi. Hän aikoi puhua, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen.
— Ystäväni, sanoi Beauchamp, — olisin onnellinen, jos voisin pyytää teiltä anteeksi, tekisin sen nimittäin hyvin mielelläni, mutta…
— Mutta mitä?