— Sire, jatkoi poliisiministeri, — tämä kuolema näyttää kaikista tiedonannoista päättäen olevan seurauksena ei itsemurhasta, niin kuin alussa luultiin, vaan murhasta. Kenraali Quesnel näyttää lähteneen bonapartelaisesta yhdistyksestä juuri ennen katoamistaan. Eräs tuntematon mies oli samana aamuna tullut häntä etsimään ja pyytänyt häntä tulemaan Saint-Jacques-kadun varrelle. Pahaksi onneksi kenraalin palvelija, joka tätä kutsua tuotaessa parhaillaan suki herransa tukkaa, kuuli ainoastaan Saint-Jacques-kadun nimen, mutta ei numeroa.
Poliisiministerin antaessa näitä tietoja Ludvig XVIII:lle Villefort vuoroin punastui ja kalpeni.
Kuningas kääntyi hänen puoleensa.
— Eikö niin, herra Villefort, onhan teidän mielipiteenne sama kuin minunkin, että kenraali Quesnel, jonka luultiin olevan kruununanastajan puolella, mutta joka todellisuudessa olikin minulle uskollinen, on joutunut bonapartelaisen salahyökkäyksen uhriksi?
— Se on kyllä luultavaa, vastasi Villefort. — Mutta eikö asiasta tiedetä mitään tarkemmin?
— Ollaan sen miehen jäljillä, joka tuli häntä kutsumaan.
— Ollaanko hänen jäljillään? kysyi Villefort.
— Ollaan; palvelija on antanut hänen tuntomerkkinsä. Hän on noin viisikymmentäviisivuotias, tumma, mustasilmäinen, tuuheakulmainen ja viiksekäs. Hänellä oli yllään sininen pitkä takki, ja hänen napinreiässään oli kunnialegioonan ritarin merkki. Eilen seurattiin erästä henkilöä, johon nämä tuntomerkit täydellisesti sopivat, ja hänen jälkensä hävisivät Jussienne- ja Coq-Héron-katujen kulmassa.
Villefort tarttui tuolin selkänojaan, sillä poliisiministerin puhuessa hän tunsi jalkojensa herpaantuvan. Mutta kun hän kuuli tuntemattoman päässeen takaa-ajajiensa kynsistä, hän hengähti helpotuksesta.
— Etsikää tuota miestä, sanoi kuningas poliisiministerille, — sillä kenraali Quesnel, jota me tällä hetkellä olisimme kipeästi tarvinneet, näyttää joutuneen murhayrityksen uhriksi, on se sitten ollut bonapartistien tai muiden toimeenpanema. Ja minä tahdon, että murhaajat saavat ankaran rangaistuksen.