— Sen tiedän, siksi vetoankin teidän terävään huomiokykyynne. Äiti, te olette niin lahjakas nainen, että mikään ei ole voinut jäädä teiltä huomaamatta.
— Miksi sanot minulle noin?
— Siksi, että huomasitte esimerkiksi, kuinka kreivi Monte-Cristo meidän tanssiaisissamme ei nauttinut mitään.
Mercedes nousi vapisten kuumeisen käsivartensa nojaan.
— Monte-Cristo! huudahti hän. — Ja millä tavoin hän olisi yhteydessä tähän asiaan?
— Tiedättehän, äiti, että Monte-Cristo on melkein itämaalainen. Säilyttääkseen kostamisen vapauden itämaalaiset eivät koskaan juo eivätkä syö vihollisensa asunnossa.
— Sanotko, Albert, että herra Monte-Cristo olisi meidän vihamiehemme! huudahti Mercedes. Hän oli kalpeampi kuin vuoteen lakana. — Kuka sinulle on sanonut niin? Miksikä? Olet hullu, Albert. Herra Monte-Cristo on ollut meille erinomaisen kohtelias, hän on pelastanut henkesi, ja sinä hänet meille esittelitkin. Jos sinulla on tuollaisia ajatuksia, poikani, niin rukoilen sinua karkottamaan ne, ja jos sinulle jotakin tahtoisin neuvoa, jotakin sinulta pyytää, sanon: pysy sovussa hänen kanssaan.
— Äiti, sanoi nuori mies katsoen häneen synkästi, — teillä on jokin syy, jonka nojalla tahdotte säästää tuota miestä.
— Minullako? sanoi Mercedes ja punastui yhtä äkkiä kuin oli kalvennutkin, kalvetakseen heti sen jälkeen taas entistä enemmän.
— Niin, epäilemättä. Te ette usko, että tämä mies voisi tehdä meille mitään pahaa.