Selvemmin kuin kukaan muu, ja ennen kuin kukaan muu, ymmärsi Albert tämän viittauksen tarkoituksen, ja hän aikoi heittää hansikkaansa kreivin kasvoille, mutta Morrel tarttui hänen ranteeseensa, samalla kun Château-Renaud ja Beauchamp, peläten kohtauksen liikaa kärjistyvän, pidättivät häntä takaapäin.
Mutta Monte-Cristo ojensi vain istualtaan kätensä, tarttui nuoren miehen koukistuneitten sormien välissä olevaan kosteaan hansikkaaseen ja sanoi äänessään pelottava sointu:
— Pidän hansikastanne heitettynä ja annan sen teille takaisin kuulan ympäri kiedottuna. Nyt menkää minun aitiostani, tai muuten kutsun palvelijani sisään ja annan heittää teidät ulos.
Mielettömänä, raivoissaan, silmät veristävinä astui Albert pari askelta taaksepäin.
Morrel käytti tätä hyväkseen ja sulki oven.
Monte-Cristo tarttui kiikariinsa ja alkoi katsella, aivan kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunutkaan.
Tällä miehellä oli pronssisydän ja marmorikasvot. Morrel kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa:
— Mitä olette hänelle tehnyt?
— Minäkö? En mitään, en ainakaan mieskohtaisesti, sanoi Monte-Cristo.
— Mutta täytyyhän tällä kummallisella kohtauksella olla syynsä?