— Albertilleko? jatkoi Monte-Cristo yhtä tyynesti, — mitäkö minä teen, Maximilien? Niin totta kuin olette täällä ja minä puristan kättänne, niin totta olen surmannut hänet huomenna ennen kello kymmentä aamulla. Sen minä hänelle teen.
Morrel tarttui vuorostaan molemmin käsin Monte-Criston käteen ja värisi tuntiessaan kreivin kylmän ja levollisen käden.
— Kreivi, sanoi hän, — hänen isänsä rakastaa poikaansa niin paljon!
— Älkää puhuko minulle tuollaista! huudahti Monte-Cristo ja näytti ensi kertaa suuttuvan. — Kärsiköön!
Morrel päästi hämmästyneenä kreivin käden irti.
— Kreivi, kreivi! sanoi hän.
— Rakas Maximilien, keskeytti kreivi, — kuulkaahan, kuinka ihanasti Duprez laulaa tuon kohdan: "Oi Matilde, armas ihanteeni!" — Jo kuullessani häntä ensi kertaa Napolissa aavistin, että hänestä tulisi jotain suurta ja taputin ensimmäisenä hänelle käsiäni. Bravo, bravo!
Morrel ymmärsi, ettei hänellä ollut enää mitään muuta sanottavana, ja odotti. Esirippu, joka oli noussut Albertin lähtiessä, laskeutui samassa. Oveen kolkutettiin.
— Sisään, sanoi Monte-Cristo, eikä hänen äänessään huomannut mitään muutosta.
Beauchamp astui sisään.