Vaunut olivat valmiina. Monte-Cristo astui niihin molempien todistajien seurassa.
Kulkiessaan käytävän läpi oli kreivi pysähtynyt eräälle ovelle kuuntelemaan, ja Maximilien ja Emmanuel, jotka hienotunteisina olivat astuneet muutaman askelen eteenpäin, olivat kuulevinaan, miten hän huokasi erottaessaan oven takaa nyyhkytystä.
Lyönnilleen kello kahdeksan he olivat määräpaikalla.
— Olemme perillä, sanoi Morrel pistäen päänsä vaunun ikkunasta, — ja olemme ensimmäiset.
— Anteeksi, armollinen herra, sanoi Baptistin, joka pelokkaana oli seurannut isäntäänsä, — olen näkevinäni tuolla puiden suojassa vaunut.
Monte-Cristo hypähti notkeasti vaunuista ja ojensi kätensä Emmanuelille ja Maximilienille auttaakseen heitä astumaan alas. Maximilien piti kreivin kättä omassaan.
— On hyvä pidellä tällaista kättä, sanoi hän. — Se on sellaisen miehen käsi, jonka elämä on riippuvainen hänen ajamansa asian oikeudesta.
— Näen todellakin tuolla kaksi nuorta miestä, jotka näyttävät odottavan jotakin, sanoi Emmanuel.
Monte-Cristo veti Morrelin pari askelta hänen lankonsa selän taakse.
— Maximilien, kysyi hän, — onko sydämenne vapaa?