— En tiedä, onko kaikki päättynyt, armas lapseni, sanoi kreivi tarttuen nuoren tytön käsiin, — mutta sen tiedän, ettei sinun tarvitse enää mitään pelätä.
— Hänhän on tuo sama konna…
— Se mies ei millään voi minua vahingoittaa, Haydée, sanoi Monte-Cristo. — Kun olin tekemisissä hänen poikansa kanssa, oli minulla syytä pelätä.
— Et voi tietää, valtiaani, kuinka kamalan tuskan vallassa olin, sanoi nuori tyttö.
Monte-Cristo hymyili ja laski kätensä tytön päälaelle.
— Kautta isäni haudan, sanoi hän, — vannon, että jos jokin onnettomuus tapahtuu, ei se kohdistu ainakaan minuun.
Monte-Cristo painoi tälle puhtaalle ja kauniille otsalle suudelman, joka sai kaksi sydäntä sykkimään yht'aikaa, toisen kiihkeästi ja toisen lämpimästi.
— Hyvä Jumala, sopersi kreivi, — sallitko minun siis vielä rakastaa…! Pyytäkää kreivi Morcerfia astumaan salonkiin, sanoi hän johdattaen nuoren tytön salaportaille.
Selitämme muutamalla sanalla tämän käynnin, jota kreivi epäilemättä odotti, mutta ehkä eivät lukijamme.
Sill'aikaa kun Mercedes järjesti tavaroitaan ja jalokiviään, sulki laatikoita ja kokosi avaimia, jotta kaikki olisi hänen lähtiessään täydessä järjestyksessä, ilmestyivät hänen huomaamattaan käytävän ikkunaan kalpeat ja synkät kasvot. Siitä paikasta saattoi nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtui Mercedeksen huoneessa.