— En tiedä, empi Morrel, — sopiiko minun ilmaista sellaista salaisuutta kenellekään. Mutta kohtalo pakottaa, hätä vaatii, kreivi.
Hän vaikeni uudelleen.
— Uskotteko, että rakastan teitä? sanoi Monte-Cristo ottaen nuoren miehen käden hellästi omien käsiensä väliin.
— Te lohdutatte minua, ja sitä paitsi sanoo jokin ääni täällä — ja
Morrel pani kätensä sydämelleen, — etten saa salata teiltä mitään.
— Olette oikeassa, Morrel, Jumala puhuu sydämellenne, ja sydämenne puhuu teille. Ilmaiskaa minulle mitä sydämenne sanoo.
— Kreivi, sallitteko, että lähetän Baptistinin teidän nimessänne kuulemaan uutisia eräästä ihmisestä, jonka tekin tunnette?
— Minä olen valmis teitä palvelemaan, ja sitä suuremmalla syyllä ovat palvelijani.
Morrel poistui, sanoi muutaman sanan Baptistinille aivan hiljaa.
Kamaripalvelija lähti heti.
— Oletteko lähettänyt hänet? kysyi Monte-Cristo nähdessään nuoren miehen palaavan.
— Olen ja olen hiukan rauhallisempi.