Herra Morrel odotti tapaavansa Villefort'in aivan masentuneena. Mutta hän oli samanlainen kuin kuusi viikkoa aikaisemmin, kylmä, tyyni, olemuksessaan tuo jäinen kohteliaisuus, joka on lujin suojamuuri sivistyneen ja sivistymättömän ihmisen välillä.
Hän oli astunut virkahuoneeseen varmana siitä, että Villefort vapisisi hänet nähdessään, mutta sen sijaan hän vapisikin itse. Villefort odotti häntä nojaten kyynärpäätään pöytään.
Hän seisahtui ovelle. Villefort katsoi häntä kuin tuntematonta. Viimein, kun laivanvarustaja oli hetken neuvottomana käännellyt ja väännellyt hattuaan käsissään, Villefort sanoi:
— Herra Morrel luullakseni?
— Niin, minä itse, vastasi laivanvarustaja.
— Tulkaa siis lähemmäksi, jatkoi virkamies tehden hänelle suopean liikkeen, — ja sanokaa, minkä johdosta minulla on kunnia nähdä teidät luonani.
— Ettekö sitä aavista? kysyi Morrel.
— En, en vähääkään. Se ei estä minua kaikin tavoin auttamasta teitä, jos se vain minusta riippuu.
— Se riippuu kokonaan teistä, sanoi Morrel.
— Selittäkää siis.