Andrea vavahti ja katsoi nuoreen tyttöön niin halveksivasti, että siitä huomasi moisen kunnianvaatimuksen olevan hänen turmeltuneelle sielulleen aivan vierasta.
— Surmaisin itseni! sanoi hän heittäen tikarin pois. — Miksi?
— Mutta teidäthän tuomitaan kuolemaan ja mestataan aivan kuin pahin rikollinen! huudahti neiti Danglars.
— Mitä vielä! sanoi Cavalcanti pannen käsivartensa ristiin rinnalleen.
— Onhan minulla ystäviä!
Korpraali lähestyi häntä miekka paljaana.
— Pistäkää miekka tuppeen, sanoi Cavalcanti, — ei tässä tarvita sellaisia juhlallisuuksia. Näettehän, että antaudun.
Ja hän ojensi kätensä käsirautoihin pantaviksi.
Nuoret tytöt katselivat kauhuissaan tätä kamalaa muutosta: hieno herra riisui yltään komean pukunsa ja muuttui rangaistusvangiksi.
Andrea kääntyi heihin hymyillen röyhkeästi.
— Onko teillä asiaa isällenne, Eugénie-neiti? kysyi hän, — sillä kaikesta päättäen tapaan hänet Pariisissa?