— Katsokaa, minä en ole nukkunut, sanoi Villefort osoittaen koskematonta vuodettaan. — Suru ei minua herpaise, kahteen yöhön en ole nukkunut. Mutta katsokaahan työpöytääni, olen näinä kahtena päivänä ja yönä kirjoittanut…! Kuinka uutterasti olenkaan tehnyt muistiinpanoja ja tarkastanut tuon Benedetton syytöskirjaa…! Oi työ, työ, intohimoni, iloni, nautintoni, sinä yksin voit herpaista kaikki tuskani!
Ja hän puristi suonenvedontapaisesti Avrignyn kättä.
— Tarvitsetteko minua? kysyi tohtori.
— En, sanoi Villefort, — mutta palatkaahan kello yksitoista … sillä kello kaksitoista … lähdetään… Hyvä Jumala, tytärparkani, tytärparkani!
Kuninkaallinen prokuraattori, joka jälleen oli tullut ihmiseksi, nosti silmänsä taivasta kohden ja huokasi.
— Aiotteko itse ottaa vastaan hautajaisvieraat?
— En, serkkuni pitää huolta tästä surullisesta velvollisuudesta. Minä teen työtä, tohtori. Työtä tehdessäni kaikki muu unohtuu.
Tohtori ei vielä ollut ennättänyt ovelle, kun kuninkaallinen prokuraattori jo oli istuutunut työpöytänsä ääreen.
Portailla Avrigny kohtasi Villefort'in mainitseman sukulaisen, sekä tässä kertomuksessa että perheessäkin vähäpätöisen henkilön, tuollaisen olennon, joka jo syntymästään asti on luotu olemaan tässä maailmassa hyödyllinen.
Hän oli täsmällinen, hänellä oli musta puku, suruharso käsivarren ympärillä, ja hän oli saapunut serkkunsa luo kasvoillaan asianmukainen ilme, jonka aikoi säilyttää niin kauan kuin tarvittiin ja sitten hylätä.