Dantès huomasi, että hänet oli kuvattu vaaralliseksi ihmiseksi.
Silloin hän kokosi katseeseensa kaiken, mitä hänessä vielä oli tyyneyttä ja nöyryyttä, ja alkoi puhua tarkastajalle niin hellyttävästi, että se hämmästytti läsnäolijoita.
Tarkastaja kuunteli Dantèsin puhetta loppuun asti. Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:
— Hän alkaa kääntyä uskonnolliseksi, sanoi hän puoliääneen. — Hän on jo taipuvainen osoittamaan lempeitä tunteita. Huomasittehan, pelko vaikuttaa häneen. Hän väistyi pistimiä. Hullu ei olisi väistynyt mitään. Olen tässä suhteessa tehnyt kummallisia huomioita Charentonissa.
Sitten kääntyen vangin puoleen hän kysyi:
— Mitä te siis tahdotte lyhyesti sanoen?
— Tahdon saada tietää, minkä rikoksen olen tehnyt. Tahdon saada oikeutta. Tahdon, että asiani otetaan tutkittavaksi. Tahdon myöskin, että minut ammutaan, jos olen syyllinen, mutta että minut päästetään vapaaksi, jos olen syytön.
— Oletteko tyytyväinen ruokaan? kysyi tarkastaja.
— Olen kai, en minä tiedä. Mutta sehän on pikkuseikka. Pääasia, ei ainoastaan minulle onnettomalle vangille, vaan kaikille oikeutta istuville virkamiehille, jopa kuninkaalle itselleenkin, on, että syytön ei joudu häpeällisen ilmiannon uhriksi eikä kuole lukkojen takana kiroten pyöveleitään.
— Olette tänään jokseenkin nöyrä, sanoi kuvernööri. — Ette aina ole ollut sellainen. Puhuitte aivan toisin sinä päivänä, jolloin tahdoitte surmata vartijan.