Edouard oli kohottanut päänsä ja katsoi äitiinsä; kun hän huomasi, että siltä taholta ei vahvistettu herra Villefort'in käskyä, hän alkoi leikellä tinasotilaittensa päitä poikki.
— Edouard! huusi Villefort niin tylysti, että lapsi sävähti. — Etkö kuule mitä sanon? Mene!
Lapsi, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, nousi kalpeana.
Vaikeata on sanoa, oliko se suuttumusta vai pelkoa.
Isä meni hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa ja suuteli häntä otsalle.
— Mene, lapseni, mene, sanoi hän.
Edouard lähti.
Villefort meni ovelle ja väänsi sen lukkoon.
— Hyvä Jumala, sanoi nuori nainen koettaen katsoa miehensä sielun pohjaan asti ja yrittäen hymyillä. Mutta hymy kuoli miehen tunteettoman katseen edessä. — Mitä nyt on tapahtunut?
— Missä pidätte sitä myrkkyä, jota tavallisesti käytätte? kysyi prokuraattori lyhyesti ja pitkittä selityksittä asettuen rouvansa ja oven väliin.
Rouva Villefort tunsi olevansa kuin leivonen, joka näkee yläpuolellaan haukan kaartelevan. Hänen huuliltaan pääsi käheä ääni, joka ei ollut kirkaisu eikä huokaus. Hän oli tullut kalmankalpeaksi.