Vaikka Villefort'in hermot olivatkin aivan herpaantuneet, vaikka hänen korvissaan humisi, vaikka jonkinmoinen hulluus kierteli hänen aivojaan, hän kuitenkin tunsi rouva Danglars'in ja nousi.
— Todistukset! Todistukset! huusi presidentti. — Muistakaa, syytetty, että tätä kauheuksien sarjaa on tuettava loistavilla todistuksilla.
— Todistuksilla? sanoi Benedetto nauraen. — Tahdotteko todistuksia?
— Tahdomme.
— Katsokaa siis herra Villefort'ia ja kysykää vieläkin todistuksia.
Jokainen kääntyi kuninkaalliseen prokuraattoriin päin. Katseiden tulessa hän astui tuomioistuimen aitauksen sisään horjuen, tukka pörröisenä ja kasvot kirjavanaan kynsiensä jälkiä.
Kuulijakunnasta kuului hämmästyksen sorinaa.
— Minulta vaaditaan todistuksia, isä, sanoi Benedetto, — annanko ne?
— Ei, ei, sopersi Villefort heikolla äänellä, — ei, se on tarpeetonta.
— Mitä, tarpeetontako? huudahti presidentti. — Mitä sillä tarkoitatte?