Apotti otti pois valetukkansa, ja hänen pitkät, mustat hiuksensa pääsivät vapaiksi, putosivat hänen olkapäilleen ja kehystivät hänen miehekkäitä kasvojaan.
— Monte-Criston kasvot! huudahti Villefort tuijottaen häneen.
— Se ei riitä, kuninkaallinen prokuraattori, tutkikaa paremmin, etsikää kauempaa.
— Tämä ääni, tämä ääni? Missä olen sen ennen kuullut?
— Kuulitte sen ensi kertaa Marseillessa kaksikymmentäkolme vuotta sitten, samana päivänä, jolloin vietitte kihlajaisia neiti Saint-Méranin kanssa. Etsikää asiapapereistanne.
— Ette siis olekaan Busoni? Ette siis olekaan Monte-Cristo? Hyvä
Jumala, te olette siis tuo salainen, säälimätön, kuolemaa tuottava
viholliseni! Tein siis jollakin tavoin teille vääryyttä Marseillessa.
Voi minua onnetonta!
— Niin, olette oikeassa, olette tehnyt minulle vääryyttä, sanoi kreivi pannen käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen. — Muistelkaa, muistelkaa!
— Mitä siis olen tehnyt? huudahti Villefort, jonka järki oli jo sillä rajalla, missä äly ja hulluus liittyvät toisiinsa, usvassa, joka ei ole enää unta eikä vielä valveillaoloa. — Mitä minä tein? Puhukaa, kertokaa!
— Tuomitsitte minut kamalaan, hitaaseen kuolemaan, surmasitte isäni, riistitte rakkauteni samalla kun vapauteni ja onneni samalla kun rakkauteni!
— Kuka te olette? Kuka olette?