Monte-Cristo kohotti silmänsä taivasta kohden, mutta ei nähnyt taivasta; kiviverho oli hänen ja taivaan välillä. Hän tuli ajatelleeksi, että vielä paksumpi verho oli ollut niiden silmien edessä, joille apotti Faria oli tarjonnut aarteitaan.
— Tapasivatko nämä vangit toisiaan? kysyi Monte-Cristo.
— Se oli ankarasti kielletty, sanoi portinvartija. — Mutta he uhmasivat kieltoa ja kaivoivat käytävän toisesta tyrmästä toiseen.
— Kumpi heistä kaivoi käytävän?
— Nuori mies tietysti, sanoi portinvartija. — Hän oli ovela ja väkevä, apotti oli vanha ja heikko ja sitä paitsi niin sekaisin päästään, ettei olisi voinut toimia johdonmukaisesti.
— Te sokeat…! mutisi Monte-Cristo itsekseen.
— Nuori mies siis kaivoi käytävän, jatkoi portinvartija. — Millä aseilla, sitä ei tiedetä. Mutta todistuksena käytävän olemassaolosta on vielä jälkikin. Tuolla, näettekö?
Hän vei soihdun lähelle muuria.
— Todellakin, sanoi kreivi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä.
— Tätä tietä vangit pääsivät toistensa yhteyteen. Kuinka kauan yhteyttä kesti, ei tiedetä. Eräänä päivänä vanha vanki sairastui ja kuoli. Arvatkaahan, mitä nuori vanki teki? kysyi portinvartija keskeyttäen kertomuksensa.