— Mutta teidän isänne kuoli syliinne rakastettuna, onnellisena, kunnioitettuna, rikkaana, iäkkäänä; hänen isänsä kuoli köyhänä, epätoivoisena, epäillen, tokko Jumalaa olikaan. Ja kun hänen poikansa kymmenen vuotta myöhemmin etsi hänen hautaansa, niin se oli kokonaan hävinnyt, eikä kukaan voinut hänelle sanoa: "Tässä lepää Herrassa se mies, joka sinua niin paljon rakasti."
— Oh! sanoi Morrel.
— Tämä poika oli siis paljon onnettomampi kuin te, Morrel, sillä hän ei edes tietänyt, missä hänen isänsä hauta oli.
— Mutta, sanoi Morrel, — olihan hänellä edes rakastamansa nainen.
— Erehdytte, Morrel, tuo nainen…
— Oliko hän kuollut? huudahti Morrel.
— Paljon pahempaa, hän oli ollut uskoton, oli mennyt sulhasensa vainoojan kanssa naimisiin. Huomaattehan nyt, Morrel, että tuo mies oli vielä paljon onnettomampi kuin te.
— Entä antoiko Jumala tuolle miehelle lohdutuksen? kysyi Morrel.
— Jumala antoi hänelle ainakin rauhan.
— Voiko hän vielä kerran tulla onnelliseksi?