— Tietysti meillä on keittiö. Ja ensiluokkainen onkin! Ja verrattomat keittäjät.
— No siis kanaa, kalaa, metsänriistaa, mitä tahansa, kun vain saan jotakin syödäkseni.
— Aivan niin kuin teidän ylhäisyytenne vain tahtoo. Sanommeko siis kananpaistia?
— Niin, kananpaistia.
Peppino kääntyi ja huusi täyttä kurkkua.
— Kanaa hänen ylhäisyydelleen!
Peppinon ääni kaikui vielä holvissa, kun jo saapui kaunis, solakka, puoliksi alaston nuorukainen, joka toi mieleen antiikin maailman kalankantajan. Hän toi hopeavadilla paistetun kanan, joka oli herkullisesti valmistettu.
— Luulisipa olevansa Café de Paris'ssa, tuumi Danglars.
— Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ottaen paistin nuorelta rosvolta ja laskien sen lahonneelle pöydälle, joka rahin ja vuoteen lisäksi oli kammion ainoana kalustuksena.
Danglars pyysi itselleen veitsen ja haarukan.