— Olette arvannut oikein, Morrel, sanoi kreivi yksinkertaisesti, — juuri sitä olen tarkoittanut.
— Kiitos. Ajatellessani sitä, etten huomenna enää elä, tuntuu sydämessäni sangen suloiselta.
— Ettekö sure ketään? kysyi Monte-Cristo.
— En, vastasi Morrel.
— Ette minuakaan? kysyi kreivi syvästi liikuttuneena.
Morrel vaikeni. Hänen kirkas katseensa himmeni hetkiseksi ja loisti sitten säkenöiden. Suuri kyynel puhkesi siitä ja vieri pitkin hänen poskeaan hopeisena juovana.
— Jätätte kaipauksen maan päälle ja kuitenkin kuolette, sanoi kreivi.
— Minä rukoilen, huudahti Morrel, — älkää enää sanoko sanaakaan, kreivi, älkää pitkittäkö tuskaani!
Kreivi luuli, että Morrel horjui päätöksessään.
Tämän otaksuminen herätti hänessä eloon sen kamalan epäilyksen, jonka hän jo kerran oli Ifin linnassa voittanut.