Hän koetti vielä kerran ojentaa kätensä kreiville, mutta tällä kertaa hänen kätensä ei liikahtanutkaan. Hän koetti lausua viimeiset hyvästit, mutta hänen kielensä kääntyi kurkkuun päin kuin laatta haudan suulle.
Hämärtävät silmät sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, mutta silmäluomien takana häilyi kuva, jonka hän tunsi, vaikka luulikin olevansa keskellä pimeyttä.
Kreivi avasi oven.
Viereinen huone loisti kuin satulinna, ja hohde osui sinnekin, missä
Morrel kulki kohden suloista kuolemaa.
Huoneen ovelle ilmestyi tavattoman kaunis nainen.
Kalpeana ja lempeästi hymyilevänä hän oli aivan kuin armahduksen enkeli, joka häätää koston enkelin pois.
— Joko taivas minulle aukenee? ajatteli kuoleva. — Tuo enkeli muistuttaa häntä, jonka kadotin.
Monte-Cristo osoitti sormellaan nuorelle naiselle sohvaa, jolla Morrel lepäsi. Nainen lähestyi häntä kädet ristissä ja hymy huulillaan.
— Valentine! Valentine! huudahti Morrel sielunsa syvyydessä.
Mutta hänen suustaan ei tullut ääntä, ja aivan kuin kaikki hänen voimansa olisivat sammuneet tähän sisäiseen mielenliikutukseen, hän huokasi syvään ja sulki silmänsä.