Dantès vaipui mietteisiin. Tämä mies, joka oli niin älykäs, niin kekseliäs, niin syvällinen, saattoi ehkä nähdä selvemmin hänen onnettomuutensa kuin hän itse.
— Mitä mietitte? kysyi apotti hymyillen pitäen Dantèsin hajamielisyyttä korkeimman asteen ihailuna.
— Ajattelen ensiksikin tavatonta älyänne. Mitähän olisittekaan tehnyt vapaana?
— Ehkä en mitään. Tämä aivojeni liiallinen toiminta hupenisi kaikenlaisiin vähäpätöisyyksiin. Vain onnettomuus voi kaivaa esiin ihmisälyssä piilevät salaperäiset aarteet; tarvitaan painetta, jotta ruuti räjähtää. Vankeus on koonnut kaikki sinne tänne hajaantuneet sielulliset ominaisuuteni, ne ovat ahtaassa tilassa pakkautuneet yhteen; ja tiedättehän, että pilvien törmätessä toisiinsa syntyy sähköä, salaman sähköä ja valon sähköä.
— Ei, minä en tiedä mitään, sanoi Dantès alakuloisena tietojensa vajavuudesta, — enkä edes käsitä kaikkia sanojanne. Te olette onnellinen, kun tiedätte niin paljon!
Apotti hymyili.
— Sanoitte äsken ajatelleenne kahta asiaa.
— Niin.
— Olette maininnut toisen; mikä on toinen?
— Toinen on, että olette kertonut minulle elämänne, mutta ette tunne minun elämääni.