Faria otti hänet istuallaan vastaan, vältti jokaista huomattavampaa liikettä ja salasi kuvernööriltä halvauksen, joka oli jo jäykistänyt toisen puolen hänen ruumiistaan. Hän pelkäsi kuvernöörin säälivän häntä, siirtävän hänet toiseen, terveellisempään tyrmään ja siten erottavan hänet nuoresta ystävästään. Mutta kaikeksi onneksi ei niin käynyt, ja kuvernööri poistui varmana siitä, että hulluparka, jota kohtaan hän sydämensä syvyydessä tunsi jonkinmoista hellyyttä, olikin ainoastaan hiukan pahoinvoipa.
Tällä aikaa istui Edmond vuoteellaan, piteli käsillään päätään ja koetti koota ajatuksiaan. Farian puhe heidän tutustumisestaan alkaen oli ollut niin selvää, niin laaja-alaista ja loogillista, että hän ei voinut käsittää, miten mies voi olla niin tavattoman viisas jokaisessa muussa suhteessa ja hullu tässä yhdessä. Erehtyikö Faria aarteensa suhteen, vai erehtyivätkö kaikki muut hänen suhteensa?
Dantès pysytteli koko päivän tyrmässään uskaltamatta mennä ystävänsä luo. Hän koetti näin lykätä tuonnemmaksi hetken, jolloin saisi varmuuden apotin hulluudesta. Jos hän tulisi siitä vakuutetuksi, olisi se kamalaa.
Mutta illalla, kun vartija oli tapansa mukaan käynyt, eikä Faria nähnyt nuoren miehen palaavan, hän koetti päästä tämän luo. Edmond vapisi kuullessaan, kuinka vaivalloisesti vanhus pääsi eteenpäin, olihan hänen toinen jalkansa aivan hervoton, eikä hän voinut käyttää molempia käsivarsiaan. Edmondin täytyi vetää hänet sisään, sillä hän ei omin voimin olisi päässyt Dantèsin huoneeseen käytävän ahtaasta aukosta.
— Minä aivan säälimättömästi ahdistan teitä, sanoi Faria hyväntahtoisesti hymyillen. — Luulitte pääsevänne lahjoitustani pakoon; mutta se ei onnistu. Kuulkaa siis.
Edmond huomasi, ettei hän voinut keskustelua välttää. Hän vei vanhuksen istumaan vuoteelleen ja istui rahille hänen eteensä.
— Tiedättehän, että olin kardinaali Spadan, tämän ruhtinassuvun viimeisen jäsenen sihteeri, uskottu ja ystävä. Saan kiittää tätä miestä kaikesta siitä onnesta, mitä olen elämässäni saanut nauttia. Hän ei ollut rikas, vaikka hänen sukunsa rikkaudet olivat tulleet sananparreksi, niin että usein olen kuullut sanottavan: rikas kuin Spada. Hän eli tämän rikkauden maineen avulla. Hänen palatsinsa oli paratiisini. Opetin hänen veljenpoikiaan, jotka nyt ovat kuolleet, ja kun hän oli yksin maailmassa, noudatin täydellisesti kaikkia hänen määräyksiään korvatakseni siten kaiken sen hyvän, mitä hän oli minulle tehnyt kymmenen vuoden aikana.
Kohta tiesin kaiken, mikä koski kardinaalin sukua. Usein olin nähnyt armollisen herran tutkivan vanhoja kirjoja ja etsivän tomuisten perhepapereiden joukosta jotakin. Eräänä päivänä, kun moitin häntä siitä, että hän sillä tavoin tarpeettomasti valvoi ja uuvutti itseään, hän katsoi minuun katkerasti hymyillen ja avasi eteeni Rooman kaupungin historian. Paavi Alexander VI:n elämäkerran kahdennessakymmenennessä luvussa oli seuraava kohta, jota en koskaan ole voinut unohtaa:
"Suuret romagnalaiset sodat olivat loppuneet. Cesare Borgia, joka oli päässyt voitolle, tarvitsi rahoja ostaaksensa koko Italian. Paavikin tarvitsi rahaa päästäksensä Ludvig XII:sta, joka kärsimistään tappioista huolimatta yhtä kaikki oli vielä pelottava. Oli siis keksittävä jokin tuottava yritys, ja se oli jokseenkin vaikeata tässä köyhtyneessä Italiassa.
"Hänen Pyhyytensä keksi keinon. Hän päätti valita kaksi uutta kardinaalia.