Kello oli kuusi aamulla, päivä alkoi koittaa, ja sen heikot, tyrmään tunkeutuvat säteet heikensivät lampun kituvan lieskan. Outoja välkkeitä väikkyi kuolleen kasvoilla saattaen ne ajoittain näyttämään eläviltä. Niin kauan kuin tätä yön ja päivän taistelua kesti, saattoi Dantès vielä epäillä. Mutta kun päivä oli noussut, silloin hän ymmärsi olevansa ruumiin kanssa kahden.
Kamala, voittamaton kauhu valtasi hänet. Hän ei enää uskaltanut puristaa vuoteen laidan ulkopuolella riippuvaa kättä, ei enää uskaltanut katsahtaa noihin elottomiin silmiin, joita hän monta kertaa oli turhaan koettanut sulkea ja jotka yhä uudelleen aukenivat. Hän sammutti lampun, kätki sen huolellisesti ja pakeni vetäen lattialaatan paikoilleen niin huolellisesti kuin voi. Jo oli aikakin, sillä vartija saapui.
Tällä kertaa hän tuli ensin Dantèsin tyrmään. Lähdettyään sieltä hän meni Farian luo, jolle hän toi aamiaisen ja puhtaita liinavaatteita.
Dantèsissa heräsi voittamaton uteliaisuus saada tietää, mitä tapahtui onnettoman naapurin huoneessa. Hän saapui juuri parahiksi maanalaisen käytävän päähän kuullakseen vartijan hätääntyneet sanat ja avunhuudot.
Kohta saapui muitakin vartijoita, sitten kuului tasaisia sotilaiden askelia. Sotilaitten jäljestä tuli kuvernööri.
Dantès kuuli vuoteen natisevan ruumista pudistettaessa. Hän kuuli kuvernöörin äänen, kun tämä käski kaatamaan vettä ruumiin kasvoille. Ja kun hän huomasi, ettei vanki tälläkään tavalla herännyt, lähetti hän noutamaan lääkäriä. Kuvernööri poistui, ja Dantèsin korviin kuului sääliviä sanoja, joihin yhtyi pilkkanauru.
— Nyt on hullu, sanoi joku, — mennyt hakemaan aarrettaan. Hauskaa matkaa!
— Miljoonistaan huolimatta ei hänellä ole varaa edes kustantaa itselleen kääreliinoja, sanoi toinen.
— Ifin linnan kääreliinat eivät maksa paljoakaan, sanoi kolmas.
— Ehkä, sanoi ensimmäinen, — hänelle annetaan hiukan hienommat, koska hän on kirkonmies.