Aika, joka fyysillisen maailman päälle heittää sammalverhonsa samoin kuin se moraalisen maailman yli laskee unohduksen, näytti tavallaan kunnioittaneen näitä merkkejä, joita ihmiskäsi säännöllisten matkojen päähän oli tehnyt tienviitoiksi. Toisinaan merkit peittyivät myrttipensaiden alle, joiden tuuheat oksat olivat täynnä kukkia, tai sammalen suojaan. Dantèsin täytyi silloin taivuttaa syrjään myrttipensaan oksat tai irroittaa sammal löytääkseen opastavat merkit. Näiden merkkien näkeminen oli jälleen herättänyt toivon Edmondissa. Tällainen paikka oli sangen sopiva aarteen kätköpaikaksi. Mutta eiköhän joku muu ollut huomannut merkkejä kuin se, jota varten ne oli tehty, ja oliko saari säilyttänyt ihmeellisen aarteensa?
Noin kuudenkymmenen askelen päässä satamasta, josta kallioiden vuoksi ei voinut nähdä Dantèsia, näyttivät merkit loppuvan. Mutta luolaa ei näkynyt, vain iso, pyöreä, lujalla pohjalla lepäävä kivilohkare. Edmond arveli, että tämä olikin tien alku eikä loppu ja lähti kulkemaan vastakkaiseen suuntaan.
Tällä aikaa hänen toverinsa valmistivat aterian, toivat vettä lähteestä, leipää ja hedelmiä aluksesta ja paistoivat vuohen lihaa. Juuri kun he irroittivat sen tilapäisestä paistinvartaasta, he näkivät Dantèsin kepeänä kuin vuorivuohen hyppelevän kalliolta toiselle. He ampuivat laukauksen ilmaan antaakseen hänelle merkin. Metsämies kääntyi silloin heti ja lähti tulemaan heitä kohden. Mutta samalla hetkellä hänen jalkansa luiskahti, hän horjahti, kiljaisi ja putosi syvyyteen.
Kaikki riensivät häntä auttamaan, sillä kaikki pitivät hänestä, vaikka hän olikin heitä etevämpi. Jacopo saapui ensimmäisenä perille.
Hän tapasi Edmondin verissään ja melkein tajuttomana. Hänen suuhunsa kaadettiin muutama pisara rommia, ja tämä lääke, joka jo kerran ennen oli tehoisasti vaikuttanut häneen, vaikutti nytkin.
Edmond avasi silmänsä, valitti, että hänen polviansa särki ja päänsä oli raskas ja sanoi tuntevansa kamalaa kipua kylkiluissaan. Toverit tahtoivat kantaa hänet rannalle asti, mutta kun häneen koskettiinkin, niin hän valitti tuskiaan ja sanoi, ettei kestä kantamista.
Kaikki ymmärsivät, ettei Dantès voinut lähteä aamiaiselle. Mutta hän vaati, että toverit, joilla ei ollut samaa syytä kuin hänellä olla syömättä, palaisivat aterialle. Omasta puolestaan hän sanoi tarvitsevansa ainoastaan hiukan lepoa ja olevansa heidän tullessaan taas voimissaan.
Merimiehille ei tätä tarvinnut sanoa moneen kertaan. Heidän oli nälkä, paistetun vuohen tuoksu ulottui sinne asti, eivätkä merikarhut liikoja surkeile toisiaan.
Tunnin kuluttua he palasivat. Sillä aikaa oli Edmond voinut laahautua kymmenkunta jalkaa ja päässyt nojaamaan sammaleiseen kiveen.
Mutta sen sijaan että tuskat olisivat vaimentuneet, ne olivatkin tulleet entistä kovemmiksi. Vanha laivuri, jonka täytyi vielä aamupäivän kuluessa lähteä viemään lastinsa Piemontiin ja Ranskan rajalle, Nizzan ja Frejuksen välille, kehotti kovasti Dantèsia nousemaan. Dantès ponnisti kaikki voimansa voidakseen noudattaa tätä kehotusta, mutta hän vaipui maahan valittaen ja kalpeana.