Niin kummallinen on ihmisluonne, että mitä useammat seikat todistivat, että Faria ei ollut erehtynyt ja että Dantès siis sai uskoa kaiken todeksi, sitä enemmän hän alkoi epäillä ja tuli melkein toivottomaksi. Tämä uusi huomio, jonka olisi pitänyt lisätä hänen voimiaan, uuvuttikin hänet täysin. Kuokka melkein kirposi hänen käsistään. Hän laski sen maahan ja palasi päivänvaloon selittäen tekoaan itselleen sillä, että hän tahtoi nähdä, oliko ketään vakoilemassa. Mutta itse asiassa hän tarvitsi raitista ilmaa, koska oli pyörtymäisillään.
Saari oli autio, ja aurinko näytti keskitaivaaltaan katsovan siihen tulisilmällään. Etäällä näkyi kalastajaveneiden valkoisia purjeita safiirinvärisellä ulapalla.
Dantès ei ollut vielä syönyt mitään. Mutta hän ryyppäsi vain hiukan rommia ja palasi rohkeampana luolaan.
Kuokka, joka äsken oli tuntunut kovin raskaalta, olikin taas kepeä. Hän ryhtyi reippaasti työhön.
Muutaman kerran iskettyään hän huomasi, että kiviä ei ollutkaan muurattu toisiinsa, vaan että ne oli irrallaan ladottu toistensa päälle ja peitetty äskenmainitsemallamme rappauksella. Hän työnsi kuokan kärjen kivien väliin ja väänsi, ja hänen ilokseen vierähti kivi hänen jalkoihinsa.
Sen jälkeen ei Dantèsin tarvinnut tehdä muuta kuin kuokan terävällä kärjellä vetää kivet toisensa jälkeen pois, ja ne putosivat vieri viereen.
Jo ensimmäisen kiven irroitettuaan Dantès olisi voinut ryömiä sisään, mutta viivyttämällä ryömimistään hän samalla viivytti varmuuteen pääsemistään ja takertui toivoon.
Hetkisen vielä epäröityään Dantès meni toiseen luolaan. Se oli edellistä matalampi, synkempi ja pelottavampi. Sinne ei päässyt raitista ilmaa muualta kuin Edmondin puhkaisemasta aukosta, ja se löyhkäsi ummehtuneelta.
Dantès odotti, kunnes raitis ilma oli täyttänyt luolan, ja astui sisään.
Aukon vasemmalla puolella oli syvä ja pimeä kolo.