— Se on hyvässä kunnossa, herra Morrel, — ja olette varmasti tyytyväinen siinä suhteessa. Mutta kapteeni Leclère parka…
— Mitä hänelle on sitten tapahtunut? kysyi laivanisäntä huomattavasti tyyntyneenä. — Mitä tuolle kunnon kapteenille on tapahtunut?
— Hän on kuollut.
— Pudonnutko mereen?
— Ei, kuollut aivokuumeeseen kärsittyään pelottavan kovia tuskia.
Sitten hän kääntyi laivaväen puoleen:
— Hohoi, kaikki paikoilleen! huusi hän. — Valmiina laskemaan ankkurit!
Laivaväki totteli. Samassa ne kahdeksan, kymmenen merimiestä, jotka olivat laivan väestönä, riensivät jaluksiin, toiset kurenuoriin, toiset rasseihin, toiset keulapurjeen rakkiköysiin, muutamat taas jalustouveihin.
Nuori merimies loi silmäyksen näihin toimiin, ja kun hän huomasi käskyjänsä toteltavan, kääntyi hän jälleen laivanisännän puoleen.
— Ja mitenkä tämä onnettomuus on tapahtunut? kysyi laivanisäntä jatkaen keskustelua siitä, mihin nuori mies sen oli lopettanut.