— Poikaparka! mutisi Caderousse. — Siinäkin on taas todistus siitä, mitä äsken sanoin, että Jumala on hyvä ainoastaan pahoille. Ah, huudahti hän sitten etelämaalaisen vuolaaseen tyyliin, — maailma tulee päivä päivältä yhä huonommaksi. Taivaasta saisi sataa kaksi päivää ruutia ja tunti tulta, niin että kaikki häviäisi.
— Te näytätte sydämestänne rakastaneen tuota poikaa, sanoi apotti.
— Niin, minä rakastin häntä, sanoi Caderousse, — vaikka myönnänkin hetkisen kadehtineeni hänen onneaan. Mutta sittemmin, sen vakuutan, olen kovasti surrut hänen onnetonta kohtaloaan.
Hetkisen olivat molemmat vaiti, ja sill'aikaa apotti tarkasti majatalon isännän ilmeikkäitä kasvoja.
— Tunsitteko hänet, tuon poikaraukan? jatkoi Caderousse.
— Minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteelleen antaakseni hänelle viimeisen sakramentin, vastasi pappi.
— Ja mihin tautiin hän kuoli? kysyi Caderousse.
— Mihinkä kolmikymmenvuotiaana vankilassa kuolisi muuhun kuin siihen, että on ollut vankilassa!
Caderousse kuivasi hikeä otsaltaan.
— Kummallisinta kaikesta on, jatkoi apotti, — että Dantès kuolinvuoteellaan suudellen Kristuksen jalkoja vannoi, ettei hän tietänyt, mistä syystä oli joutunut vankilaan.