— Ja miten hän tässä surullisessa asiassa toimi? kysyi apotti.
— Niin kuin rohkea, hyvänsuopa ja kunnon mies ainakin. Parikymmentä kertaa hän yritti toimia Edmondin hyväksi. Keisarin palattua hän kirjoitti, rukoili, uhkasi, niin että häntä kuninkaan taas päästyä valtaan kovasti vainottiin bonapartelaisena. Kymmenet kerrat hän kävi vanhan Dantèsin luona, niin kuin olen kertonut, viedäkseen hänet luokseen asumaan, ja päivää ennen hänen kuolemaansa hän jätti uunin reunalle kukkaron, ja niin voitiin maksaa ukon velat ja suorittaa hautauskulut. Sillä tavoin vanhus saattoi edes kuolla niin kuin oli elänytkin tekemättä kenellekään vääryyttä. Tuo kukkaro on vieläkin minulla, punaisesta silkistä kudottu iso kukkaro.
— Ja elääkö herra Morrel vieläkin? kysyi apotti.
— Elää, vastasi Caderousse.
— Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, — Jumala on häntä varmaankin siunannut, hän on rikas … onnellinen…?
Caderousse hymyili katkerasti.
— Niin, yhtä onnellinen kuin minäkin, sanoi hän.
— Onko herra Morrel onneton? huudahti apotti.
— Hän on aivan kurjuuden ja, mikä vieläkin pahempaa, häpeän partaalla.
— Kuinka niin?