Julie säikähti, sillä tämä pyyntö ennusti hänen mielestään onnettomuutta. Miksi isä pyysi häneltä pois avaimen, joka hänellä aina oli ollut ja jota ei häneltä lapsena ollut otettu pois muuten kuin rangaistukseksi?
— Mitä pahaa olenkaan tehnyt, hän kysyi, — kun otatte minulta tämän avaimen pois?
— Et mitään, rakas lapsi, vastasi Morrel, jonka silmiin kysymys nosti kyyneliä. — Et mitään, mutta minä tarvitsen sen.
Julie oli etsivinään avainta.
— Olen kai jättänyt sen huoneeseeni, sanoi hän.
Hän poistui. Mutta sen sijaan että olisi mennyt omaan huoneeseensa, hän riensikin Emmanuelin luo neuvotellakseen hänen kanssaan.
— Älä anna avainta isällesi, sanoi tämä. — Ja jos suinkin on mahdollista, niin älä lähde hänen luotaan pois.
Koko syyskuun 4. ja 5. päivien välisen yön rouva Morrel vietti korva seinää vasten painettuna. Kello kolmeen asti aamulla hän kuuli miehensä kiihkeästi astelevan huoneessaan.
Vasta kello kolmelta hän heittäytyi vuoteelle.
Naiset viettivät yön yhdessä. Edellisestä illasta asti he olivat odottaneet Maximilienia.