Franz istui samalle paikalle, mistä häntä edellisenä iltana oli tultu noutamaan tuon salaperäisen miehen luo. Jahti näkyi vielä pienen pienenä. Se lähestyi Korsikaa.
— Tehän ilmoititte herra Sindbadin lähteneen Malagaan, sanoi hän
Gaetanolle. — Minun mielestäni hän purjehtii suoraan Porto-Vecchioon.
— Ettekö muista, että hänen miehistönsä joukossa oli kaksi korsikalaista rosvoa?
— Se on totta! Ja viekö hän heidät maihin? kysyi hän.
— Tietysti. Hän ei kuulemma pelkää jumalaa eikä paholaista, huudahti Gaetano, — ja olisi valmis tekemään viidenkymmenen peninkulman kierroksen auttaakseen hädässä olevaa miesparkaa.
— Mutta hänhän voi joutua rettelöihin sen maan esivallan kanssa, jossa hän harjoittaa tuollaista hyväntekeväisyyttä, sanoi Franz.
— Mitä hän esivalloista piittaa! Koettakootpa vain ajaa häntä takaa. Ensiksikin ei hänen jahtinsa ole mikään laiva, vaan lintu, joka kahdentoista peninkulman matkalla pääsee kolme peninkulmaa fregatista edelle. Eikä hänen sitä paitsi tarvitse muuta kuin poiketa rannikolle, niin hän tapaa kaikkialla ystäviä.
Herra Sindbadilla, Franzin isännällä, oli ilmeisesti kunnia olla tekemisissä kaikkien Välimeren salakuljettajien ja rosvojen kanssa. Hänen asemansa tuli jokseenkin omituiseksi.
Mikään ei enää pidättänyt Franzia Monte-Criston saarella; hän ei enää toivonutkaan löytävänsä luolaa, vaan kiirehti aterioimaan ja käski miehistöä pitämään veneen lähtövalmiina.
Puoli tuntia myöhemmin hän oli veneessä.