Ja hän väistyi syrjään antaakseen tietä kookkaalle nuorelle miehelle, jolla oli leveä otsa, terävä katse, mustat viikset, ja jonka lukijat muistavat tavanneensa Marseillessa siksi järkyttävässä tilanteessa, että eivät varmaankaan ole häntä unohtaneet. Komea, puoliksi ranskalainen, puoliksi itämainen univormu sai hänen leveän rintansa, jossa oli kunnialegioonan risti, ja hänen sorjan vartalonsa esiintymään hyvin edukseen. Nuori upseeri kumarsi kohteliaan sirosti. Jokainen Morrelin liike oli siro, sillä hän oli voimakas.
— Hyvä herra, sanoi Albert erinomaisen kohteliaasti, — paroni de Château-Renaud tiesi jo edeltäpäin, minkä ilon hän tuottaa minulle esitellessään teidät, olette hänen ystävänsä, olkaa silloin meidänkin.
— Hyvä, sanoi Château-Renaud, — ja toivokaa, rakas vicomte, että hän tarvittaessa tekee teille saman, minkä hän on minullekin tehnyt.
— Mitä hän siis on tehnyt? kysyi Albert.
— Siitä ei kannata puhuakaan, ja herra paroni liioittelee, sanoi
Morrel.
— Mitä! huudahti Château-Renaud, — eikö siitä kannattaisi puhua! Eikö ihmishengestä kannattaisi puhua…! Te voitte niin sanoa, joka panette joka päivä henkenne vaaraan, mutta minä, joka ainoastaan kerran…
— Herra Morrel on siis pelastanut henkenne.
— Niin, hän on todellakin pelastanut minut, sanoi Château-Renaud.
— Missä tilanteessa? kysyi Beauchamp.
— Beauchamp, hyvä ystävä, tiedättehän, että minä kuolen nälkään, sanoi
Debray, — älkää siis pyytäkö kertomaan juttuja.