— Ei, vaan uhraus, vastasi Château-Renaud. — Kysykäähän Debrayltä, uhraisiko hän englantilaisen ratsunsa auttaakseen ventovierasta?
— En auttaakseni ventovierasta, vastasi Debray, — mutta ehkä ystävää.
— Minä aavistin, että teistä tulisi ystäväni, herra paroni, sanoi Morrel. — Sitä paitsi, niin kuin jo äsken mainitsin, minun täytyi sinä päivänä tehdä jotakin kiitokseksi siitä, mitä onni samana päivänä oli meille tehnyt.
— Tämä seikka, johon herra Morrel viittaa, jatkoi Château-Renaud, — on hyvin erikoinen, ja hän kertoo sen kyllä teille joskus, kun ensin olette ennättänyt häneen lähemmin tutustua. Mutta kuormittakaamme nyt vatsaamme, älkäämme muistiamme. Mihin aikaan syötte aamiaista, Albert?
— Puoli yksitoista.
— Täsmälleenkö? kysyi Debray katsoen kelloaan.
— Annattehan kai viisi minuuttia armonaikaa, sanoi Morcerf, — sillä minäkin odotan pelastajaa.
— Kenet hän on pelastanut?
— Minut tietysti, vastasi Morcerf. — Ettekö usko, että minut voi pelastaa yhtä hyvin kuin kenet tahansa, ja luuletteko että ainoastaan arabialaiset katkovat kauloja! Meidän aamiaisemme on ihmisrakkauden ateria, ja pöydässämme on ainakin kaksi yhteiskunnan hyväntekijää.
— Miten meidän sitten käy, kun meillä ei ole muuta kuin yksi
Monryon-palkinto annettavana? sanoi Debray.