— En, vastasi Monte-Cristo. — Minun täytyi poiketa tiestäni syrjään ja hankkia eräitä tietoja Nîmes'istä, joten viivästyin hiukan enkä tahtonut tulla myöhään perille.
— Olette siis syönyt vaunuissanne? kysyi Morcerf.
— En, minä nukuin. Nukun aina, kun minun on ikävä, enkä voi huvitella tai kun minun on nälkä, mutta ruoka ei maita.
— Teillä on siis uni täydellisesti vallassanne? kysyi Morrel.
— Melkein.
— Sehän olisi verraton taito meille Afrikassa oleskeleville, joilla ei aina ole ruokaa eikä aina juotavaakaan, sanoi Morrel.
— Olisi kyllä, sanoi Monte-Cristo. — Pahaksi onneksi on keinoni erinomainen sellaiselle kuin minä, joka elän aivan erikoista elämää, mutta vaarallinen koko armeijalle, joka ehkä ei heräisikään silloin, kun sitä tarvittaisiin.
— Saisiko tietää, mikä tuo keino on? kysyi Debray.
— Kyllä, varsin kernaasti, sanoi Monte-Cristo, — minä en sitä suinkaan salaa. Se on sekoitus, mihin pannaan parasta oopiumia, jota itse olen käynyt Kantonista hakemassa saadakseni luotettavan puhdasta, sekä parasta hashishia, mitä itämailta saadaan, nimittäin Tigris- ja Eufrat-virran tienoilta. Nämä molemmat ainekset yhdistetään ja niistä valmistetaan pieniä pillereitä, joita nautitaan tarpeen vaatiessa. Kymmenen minuutin päästä tuntee vaikutuksen. Kysykää paroni Franz d'Epinaylta; luulen, että hän on kerran sitä maistanut.
— Niin onkin, sanoi Morcerf, — hän kertoi siitä minulle hiukan, ja hänellä on siitä erinomaisen kauniit muistot.