— Mutta, hyvä herra, vastasi kreivi Morcerf, — teidän arvoisellenne miehelle ei Italia ole sopiva isänmaa. Ranska avaa teille sylinsä. Kuulkaa sen kutsua, Ranska ei varmaankaan ole kaikille kiittämätön. Se kohtelee pahoin omia lapsiaan, mutta tavallisesti ottaa vieraat suurenmoisesti vastaan.
— Isä, sanoi Albert hymyillen, — kaikesta huomaa, ettette tunne kreivi Monte-Cristoa. Kreivi ei kaipaa maallisia kunnianosoituksia, ja arvonimiä hän ottaa vain sen verran vastaan kuin tarvitsee matkapassiaan varten.
— Tämä on todellakin sattuvin arvostelu, minkä koskaan olen itsestäni kuullut, sanoi Monte-Cristo.
— Olette saanut määrätä oman tulevaisuutenne, sanoi kreivi Morcerf huoaten, — ja olette ilmeisesti kulkenut kukkastietä elämässänne.
— Juuri niin, sanoi Monte-Cristo, ja hänen huulillaan oli hymy, jota mikään maalari ei olisi pystynyt jäljentämään eikä mikään ihmistuntija selittämään.
— Ellen olisi pelännyt väsyttäväni herra kreiviä, sanoi kreivi Morcerf, joka näytti ihastuneen Monte-Criston hienoon käytökseen, — olisin vienyt teidät eduskuntaan. Tämänpäiväinen istunto tuntuu omituiselta jokaisesta, joka ei tunne päärejämme.
— Olen teille kiitollinen, jos uusitte joskus toiste tämän tarjouksenne. Mutta tänään on minussa herätetty toivo tulla esitellyksi rouva kreivittärelle.
— Tuossa äiti onkin! huudahti Albert.
Monte-Cristo kääntyi nopeasti ja näki kreivittären seisovan salongin ovella, vastapäätä sitä ovea, mistä hänen miehensä oli tullut sisään. Hän seisoi siinä liikkumattomana ja kalpeana, ja kun kreivi Monte-Cristo kääntyi, antoi hän käsivartensa, joka jostakin syystä oli nojannut kullattuun pihtipieleen, vaipua alas. Hän oli seisonut ovella jo jonkin aikaa ja kuullut kaukaisen vieraan viimeiset sanat.
Kreivi Monte-Cristo nousi ja kumarsi syvään kreivittärelle, joka vuorostaan vastasi siihen ääneti ja juhlallisesti.