— Edouard, näetkö tuon uljaan palvelijan; hän pani henkensä vaaraan pidättääkseen hevoset. Kiitä häntä, sillä ilman häntä olisimme epäilemättä tänä hetkenä molemmat kuolleet.
Poika suipensi huuliaan ja käänsi halveksivaisesti päänsä poispäin.
— Hän oli liian ruma, sanoi hän.
Kreivi hymyili, aivan kuin lapsi olisi täyttänyt hänen toivomuksensa.
Rouva Villefort soimasi poikaansa niin lievästi, että Jean-Jacques
Rousseau ei suinkaan olisi siitä pitänyt, jos pojan nimi olisi ollut
Emile.
— Tämä nainen, sanoi kreivi arabiankielellä Alille, — käskee poikaansa kiittämään sinua heidän henkensä pelastamisesta, ja lapsi vastaa, että olet liian ruma.
Ali käänsi hetkiseksi älykkään katseensa lapseen. Sieraimien värähtelystä Monte-Cristo huomasi, että Ali oli loukkaantunut sydänjuuriansa myöten.
— Herra kreivi, sanoi rouva Villefort nousten, — asutteko tavallisesti täällä?
— En, vastasi kreivi. — Olen ostanut tämän talon jonkinmoiseksi tilapäisasunnoksi. Asun Champs-Elysées 30:ssa. Mutta huomaan, että olette jo täysin toipunut ja haluatte varmaan lähteä. Käsken valjastamaan nämä samat hevoset vaunujeni eteen, ja Ali, tuo niin ruma mies, sanoi hän hymyillen pojalle, — saa kunnian saattaa teidät kotiinne, jotta oma ajajanne saa jäädä tänne panemaan vaunut kuntoon. Kun ne ovat kunnossa, vievät minun omat hevoseni vaunut suoraan paronitar Danglars'in luo.
— Mutta, sanoi rouva Villefort, — enhän minä mitenkään tohdi lähteä noiden samojen hevosten kyytiin.
— Saattepahan nähdä, sanoi Monte-Cristo, — että Alin ollessa ohjaksissa ne muuttuvat lauhkeiksi kuin lampaat.