— Minä en vielä ole kadottanut kaikkea toivoani saada kerran suudella hänen kättään, samoin kuin nyt suutelen tätä kukkaroa, sanoi Julie. — Neljä vuotta sitten Penelon oli Triestissä. Penelon on se kunnon mies, jonka näitte puutarhassa lapio kädessään ja joka perämiehestä on tullut puutarhuriksi. Penelon oli Triestissä ja näki silloin jahtiinsa astuvan saman englantilaisen, joka tuli isäni luo kesäkuun viidentenä päivänä vuonna 1829 ja joka kirjoitti tämän kirjeen minulle syyskuun viidentenä päivänä. Hän oli varma, että mies oli sama, mutta hän ei uskaltanut tätä puhutella.
— Tuo mies oli siis englantilainen! sanoi Monte-Cristo, joka Julien katsoessa häneen alkoi käydä yhä levottomammaksi. — Sanoitteko englantilainen?
— Niin, sanoi Maximilien, — hän oli englantilainen ja tuli luoksemme Thomson & Frenchin edustajana. Siksi näitte minun vavahtavan, kun herra Morcerfin luona mainitsitte, että Thomson & French olivat teidän pankkiirejanne. Taivaan nimessä, herra kreivi, tämä tapahtui vuonna 1829, niin kuin olemme maininneet; oletteko tuntenut tuon englantilaisen?
— Mutta sanoittehan itse, että Thomson & French ovat aina kieltäneet tehneensä teille tämän palveluksen.
— Sanoin.
— Eikö silloin tämä englantilainen voi olla joku, joka tahtoi maksaa isällenne tämän tekemän hyväntyön, ja käytti Thomson & Frenchin nimeä tekosyynä.
— Kaikki on mahdollista sellaisessa tapauksessa, ihmekin.
— Mikä oli hänen nimensä? kysyi Monte-Cristo.
— Hän ei maininnut mitään muuta nimeä kuin sen, joka on kirjeen alla:
Merenkulkija Sindbad, sanoi Julie katsellen hyvin tarkkaavasti kreiviä.
Kun kreivi huomasi, että Julie näytti myös koettavan kuunnella hänen äänensä eri sävyjä, sanoi hän nopeasti: