— En tiedä, onko se syynä, sanoi Albert. — Tiedän vain, että jos tämä avioliitto toteutuu, niin hän tulee onnettomaksi. Jo kuusi viikkoa sitten piti meidän kokoontua keskustelemaan raha-asioista, mutta minua vaivasi niin kova päänkivistys…
— Oikeako? sanoi kreivi hymyillen.
— Aivan oikea, se johtui varmaankin pelosta … niin että kokous lykättiin kahdella kuukaudella. Eihän asialla ole mitään kiirettä, en ole vielä kahtakymmentäyhtä täyttänyt, ja Eugénie on vasta kahdeksantoista. Mutta kahden viikon päästä nuo kaksi kuukautta ovat kuluneet umpeen. Silloin on tartuttava asioihin. Ette voi kuvitellakaan, rakas kreivi, kuinka pahassa pulassa olen… Kuinka onnellinen olettekaan, kun olette vapaa!
— Olkaa tekin vapaa. Mikä teitä siinä estää? täytyy minun kysyä.
— Ellen mene naimisiin neiti Danglars'in kanssa, tuotan isälleni tavattoman suuren pettymyksen.
— Menkää siis hänen kanssaan naimisiin, sanoi kreivi kohauttaen omituisesti olkapäitään.
— Niinpä niin, sanoi Morcerf. — Mutta äidilleni se ei ole pettymys, ja jos menen naimisiin, niin tuotan hänelle surua.
— Olkaa siis menemättä naimisiin, sanoi kreivi.
— Saammepahan nähdä, teen kaiken voitavani. Annattehan minulle hyviä neuvoja? Ja jos mahdollista, niin pelastattehan minut tästä pulasta. Mieluummin joudun riitaan kreivin kanssa kuin tuotan rakkaalle äidilleni surua.
Monte-Cristo kääntyi poispäin. Hän näytti heltyneeltä.