— Mainiota, sanoi Albert. — Ja minä huomaan, että te olette verraton opastaja. Hyvästi siis, sunnuntaina palaamme. Unohdin mainita, että olen saanut tietoja Franzista.
— Todellako? sanoi Monte-Cristo. — Ja viihtyykö hän yhä vielä
Italiassa?
— Luullakseni. Mutta hän kaipaa seuraanne. Hän sanoo, että te olitte Rooman aurinko ja että ilman teitä siellä on pilvistä. En muista varmaan, sanooko hän, että sataakin.
— Hän on siis muuttanut mielipiteitään minun suhteeni.
— Päinvastoin, hän pitää teitä tavattoman erikoisena. Sen vuoksi hän kaipaa seuraanne.
— Miellyttävä nuori mies! sanoi Monte-Cristo. — Tunsin mieltymystä häntä kohtaan heti ensimmäisestä illasta alkaen, jolloin hän suostui syömään illallista minun luonani. Hän on luullakseni kenraali Epinayn poika?
— Niin on.
— Saman, joka sai surkean surmansa vuonna 1815?
— Niin, bonapartelaisten jouduttua valtaan.
— Juuri niin! Hän miellyttää minua suuresti. Eikö hänkin aio mennä naimisiin?