Odotettu ääni kuului viimein, mutta yhden varjon sijasta lähestyikin kaksi. Valentinen viipyminen oli johtunut siitä, että rouva Danglars ja Eugénie olivat tulleet vieraisille ja olivat viipyneet yli sen ajan, jolloin Valentinen piti saapua. Valentine pyysi Eugénieta tulemaan kanssaan kävelemään voidakseen siten näyttää Maximilienille, ettei itse ollut syypää viipymiseensä.
Nuori mies tajusi tämän anteeksipyynnön ja tunsi mielensä kepeämmäksi. Vaikka ei saapunutkaan äänenkantaman päähän, osasi Valentine kuitenkin sovittaa kävelynsä niin, että Maximilien näki hänen kävelevän edestakaisin, ja portin ohi kulkiessaan tyttö toverinsa huomaamatta loi aina nuoreen mieheen päin katseen, joka näytti sanovan:
"Odottakaa kärsivällisesti, näettehän, että minä olen syytön viipymiseen." Ja Maximilien odotti kärsivällisesti ihaillen tyttöjen erilaista ulkomuotoa: toinen oli vaalea, haaveksivasilmäinen ja notkea kuin paju, toinen tumma, ylväskatseinen ja suora kuin poppeli. Selväähän on, että vertailussa etusija, ainakin Maximilienin mielestä, tuli Valentinelle.
Puoli tuntia käveltyään tytöt poistuivat, ja Maximilien ymmärsi, että rouva Danglars'in vierailuaika oli loppunut.
Vähän sen jälkeen Valentine palasikin yksinään. Peläten jonkun vakoilevan hän asteli hitaasti eikä tullut suoraan portille, vaan istahti eräälle penkille tarkastettuaan sitä ennen aivan kuin ohimennen jokaista pensaikkoa ja tutkittaan jokaisen käytävän.
Sitten hän livahti portille.
— Päivää, Valentine, sanoi ääni.
— Päivää, Maximilien. Te saitte odottaa, mutta näittehän, että syy ei ollut minun?
— Näin, minä tunsin neiti Danglars'in. En luullut teitä niin hyväksi ystäväksi hänen kanssaan.
— Kuka teille on sanonut, että olemme hyviä ystäviä, Maximilien?