— Enkä minä saa lähteä ennen kuin olen asiakirjan laatinut?
Vanhus räpytti nopeasti ja moneen kertaan silmiään.
— Ymmärrättekö nyt, kysyi nuori tyttö, — ja onko omatuntonne rauhoitettu?
Mutta ennen kuin notaari ennätti vastata, vei Villefort hänet syrjään ja sanoi:
— Hyvä herra, luuletteko, että ihminen voi kestää noin suurta ruumiin vauriota ilman että se vaikuttaa hänen henkisiin ominaisuuksiinsa?
— Sen suhteen en ole lainkaan levoton, vastasi notaari; — kummastelen vain, miten voimme arvata hänen ajatuksensa voidaksemme tehdä kysymyksiä?
— Teidän mielestänne se siis on mahdotonta? sanoi Villefort.
Valentine ja vanhus kuulivat tämän keskustelun. Noirtier loi Valentineen niin terävän ja käskevän katseen, että se vaati heti toimimaan.
— Älkää olko siitä huolissanne, sanoi Valentine. — Niin vaikealta kuin teistä näyttääkin arvata isoisäni ajatukset, lupaan tehdä teille ne niin selviksi, että kaikki epäilyksenne haihtuvat. Olen kuusi vuotta elänyt herra Noirtier'n seurassa, sanokoon hän itse, onko ainoakaan hänen toivomuksistaan hautaantunut hänen sydämeensä sen vuoksi, ettei hän ole voinut sitä minulle ilmaista?
— Ei, vastasi vanhus.