— Tarkoitan ministerin.
— Miksikä?
— Pyytääkseen päästä oopperaan! En toden totta ole koskaan nähnyt sellaista innostusta musiikkiin, se on hienon maailman naisessa suorastaan naurettavaa.
Debray hymyili.
— No niin, sanoi hän, — kun hän vain tulee paronin ja teidän suostumuksellanne, niin me kyllä hankimme hänelle arvonsa mukaisen paikan, vaikka olemmekin niin köyhiä, ettei meillä ole varoja maksaa kylliksi paljon hänen veroiselleen laulajattarelle.
— Saatte mennä, Cornélie, sanoi rouva Danglars, — en tarvitse teitä enää.
Cornélie poistui, ja vähän ajan päästä tuli rouva Danglars pukeutumishuoneestaan hurmaavassa aamupuvussa ja meni istumaan Lucienin viereen. Sitten hän alkoi miettiväisenä hyväillä koiraansa. Lucien katseli hetkisen häntä sanaakaan sanomatta.
— Kuulkaahan, sanoi hän vähän ajan kuluttua, — vastatkaahan, Hermine minulle aivan suoraan. Teitä vaivaa jokin asia, eikö vaivaakin?
— Ei minua mikään vaivaa, vastasi paronitar.
Mutta samassa hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan, ja hän nousi, koetti hengittää syvään ja meni katsomaan kuvaansa peilistä.