Ja hän tarjosi vieraallensa tuolin, johon rouva Danglars istui, sillä hänen sydämensä jyskytti niin voimakkaasti, että hän oli tukehtumaisillaan.
— Kas niin, sanoi kuninkaallinen prokuraattori vuorostaan istuen ja kääntäen tuoliaan niin, että joutui istumaan vastapäätä rouva Danglars'ia, — siitä on jo pitkä aika, kun minulla on ollut onni saada kahden kesken puhella kanssanne. Ja suureksi mielipahakseni on meidän keskusteltava hyvin tuskallisesta asiasta.
— Ja kuitenkin minä olen heti noudattanut käskyänne, vaikka tämä keskustelu epäilemättä on minulle kipeämpi kuin teille.
Villefort hymyili katkerasti.
— Siis on totta, sanoi hän vastaten enemmän omiin ajatuksiinsa kuin rouva Danglars'in lauseisiin, — siis on totta, että kaikki tekomme jättävät menneisyyteen jälkensä, toiset synkän, toiset valoisan. Kaikki askelemme elämässä ovat kuin käärmeen kulkua hiekassa: niistä jää uoma. Moni on tätä uomaa saanut kastaa kyynelillään.
— Ymmärrättehän mielenliikutukseni? sanoi rouva Danglars. — Kohdelkaa siis minua hellävaroin. Tämä huone, jossa niin moni syyllinen on seisonut vapisten ja häveten, tämä tuoli, jolle minä nyt istun vapisten ja häveten… Saan ponnistaa järkeäni, etten pitäisi itseäni rikollisena naisena ja teitä ankarana tuomarina.
Villefort pudisti päätään ja huokasi.
— Minun paikkani ei ole tuomarin istuimella, vaan syytetyn penkillä.
— Teidänkö? sanoi rouva Danglars kummastuneena.
— Niin, minun.