— Älkää luulko, että tyydyin pelkästään tähän tutkimukseen, jatkoi Villefort, — ei, minä kaivoin joka paikasta puuryhmän alta. Ajattelin, että murhaaja oli luullut, että arkussa oli aarteita ja oli kaivanut sen maasta ja ottanut mukaansa. Kun hän sitten oli huomannut erehdyksensä, oli hän vuorostaan kaivanut toisen kuopan ja pannut sinne arkun. En kuitenkaan löytänyt mitään. Sitten arvelin, ettei hän ollutkaan ollut niin varovainen, vaan oli heittänyt arkun vain jonnekin pimentoon. Niinpä minun täytyi odottaa päivää voidakseni jatkaa tutkimuksiani. Menin huoneeseen ja odotin.
— Oi, hyvä Jumala!
— Päivän noustua palasin taas puutarhaan. Näin, että olin kaivanut maata kahden jalan syvyydeltä ja niin leveältä, että alue oli kaksikymmentä jalkaa joka taholle. Palkkatyöläinen ei olisi ennättänyt tehdä päivässä sitä, minkä minä yhdessä tunnissa. En nähnyt mitään, en kerrassaan mitään… Aloin silloin etsiä arkkua sillä perusteella, että se oli vain heitetty johonkin puutarhan kolkkaan, todennäköisesti lähelle sitä tietä, joka johti pienelle portille. Uusi tarkastus oli yhtä tulokseton kuin edellinenkin, ja kauhistuneena palasin puuryhmän luo.
— Oh, huudahti rouva Danglars, — sellaisestahan olisi voinut tulla hulluksi!
— Sitä toivoinkin hetkisen, sanoi Villefort, — mutta sitä onnea ei minulle suotu. Terästin tarmoani, ajatukseni selvenivät ja aloin miettiä: Miksi tuo mies vei lapsen ruumiin mukanaan?
— Sanoittehan jo äsken, että hän ehkä halusi todistuskappaletta, huomautti rouva Danglars.
— Niin, mutta kukaan ei pidä ruumista huostassaan koko vuotta, vaan näyttää tuomarille ja nostaa kanteen. Sellaista ei kuitenkaan ollut tapahtunut.
— Siis…? sopersi Hermine.
— Siis on tapahtunut jotakin muuta, vielä kamalampaa, kohtalokkaampaa ja pelottavampaa, nimittäin se, että lapsi mahdollisesti eli ja että murhaaja pelasti hänet.
Rouva Danglars kiljaisi ja tarttui Villefort'in molempiin käsiin.