Kreivitär lähetti Albertin ottamaan rouva Danglars'ia vastaan. Albert riensi hänen luokseen, lausui muutamia hyvin ansaittuja kohteliaisuuksia hänen pukunsa johdosta ja tarjosi hänelle käsivartensa taluttaakseen hänet sinne, minne hän tahtoi istahtaa.
Albert katsahti ympärilleen.
— Etsittekö tytärtäni? hymyili paronitar.
— Etsin, sanoi Albert. — Oletteko ehkä ollut niin julma, ettette olekaan tuonut häntä mukananne?
— Rauhoittukaa. Hän tapasi neiti Villefort'in ja läksi hänen kanssaan jalan. Kohta he saapuvat meidän jäljestämme, kumpikin valkoisessa puvussa, toisella kimppu kamelioita, toisella lemmikkejä. Mutta sanokaahan…
— Ketä te vuorostanne etsitte? kysyi Albert hymyillen.
— Eikö kreivi Monte-Cristo tule tänne tänä iltana?
— Seitsemästoista! vastasi Albert.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Tarkoitan, että te olette seitsemästoista, joka kysyy samaa, sanoi Albert hymyillen. — Kreivi on todentotta huomattu henkilö. Minun täytyy onnitella häntä.