Kornelius, joka oli toivonut näkevänsä Jumalan ja kaiken maailman tulpaanitarhat, tunsi tosin hiukan pettymystä, mutta lohduttautui pian liikutellessaan jonkunmoisella mielihyvällä tuon ruumiinosan joustimia, jota me nimitämme kaulaksi.
Sitä paitsi Kornelius toivoi, että armahdus oli täydellinen ja että hänet päästettäisiin vapauteen ja kukkastarhojensa luo Dordrechtiin.
Mutta Kornelius erehtyi, — käyttääksemme rouva de Sévignén sanontatapaa. Kirjelmässä oli jälkikirjoitus, joka sisälsi kirjelmän tärkeimmän kohdan.
Tuossa jälkikirjoituksessa Vilhelm, Hollannin yleismaaherra, tuomitsi
Kornelius van Baerlen elinkautiseen vankeuteen.
Kornelius ei ollut kyllin syyllinen kuollakseen, mutta hän oli liiaksi syyllinen elääkseen vapaana.
Kornelius kuuli tuon jälkikirjoituksen, ja voitettuaan harmin, jonka se ensi aluksi hänen mielessään herätti, hän ajatteli:
— No, ei kaikki silti ole hukassa. Elinkautisella vankeudella on sentään hyvätkin puolensa. Siellä odottaa minua Rosa ja mustan tulpaanin kolme sipulia.
Mutta Kornelius unohti, että seitsemässä maakunnassa voi olla seitsemän vankilaa, yksi kutakin kohden, ja että vangin leipä on halvempaa muualla kuin Haagissa, joka on pääkaupunki.
Hänen ylhäisyytensä Vilhelm, jolla nähtävästi ei ollut varaa elättää van Baerleä Haagissa, lähetti hänet elinkautiseen vankeuteen Loewesteinin linnaan, joka oli varsin lähellä Dordrechtiä, mutta valitettavasti myöskin varsin kaukana siitä.
Loewestein sijaitsee nimittäin maantieteen mukaan Waalin ja Maasin muodostaman saaren nenässä, vastapäätä Gorkumia.