Sykkivin sydämin tarkkasi hän illan pimenemistä, ja kuta synkemmäksi pimeys tuli, sitä selvemmin muisti hän edellisenä iltana lausumansa sanat, jotka olivat niin kovin pahoittaneet Rosa paran mieltä, ja hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka hän oli voinut kehottaa lohduttajatartaan uhraamaan hänet itsensä tulpaanille, luopumalla häntä näkemästä, jos niin olisi tarpeen, kun sentään Rosan näkeminen oli käynyt hänelle välttämättömäksi elämänehdoksi.
Korneliuksen huoneesta voi kuulla tornikellon lyönnin. Se löi seitsemän — kahdeksan — yhdeksän. Ei konsanaan metallisointu ole värähdyttänyt sydäntä kiihkeämmin kuin tuo, jolla kellon vasara ilmoitti yhdeksännen tunnin loppua.
Sitten seurasi hiljaisuus. Kornelius painoi kätensä sydämelleen, hillitäkseen sen sykintää, ja kuunteli.
Rosan askeleet, hänen hameensa kahina olivat Korneliukselle niin tutut, että hän heti tyttösen ehdittyä portaitten ensi astuimelle tiesi sanoa: — Hän siellä tulee!
Mutta tänä iltana ei porraskäytävästä kuulunut mitään. Kello ilmoitti neljännestunnin taas kuluneen, sitten, kahteen eri äänilajiin kuuluvin sävelin, tunnin ehtineen puoleen, sitten seuraavaan neljännekseen, ja lopuksi saattoi se vakavasti ja juhlallisesti niin vankilan kuin Loewesteinin asukasten tietoon, että kymmenes tunti oli kulunut loppuun.
Siihen aikaan Rosa tavallisesti läksi Korneliuksen luota. Nyt oli kello jo lyönyt, eikä Rosa ollut vielä saapunutkaan.
Siis oli Kornelius aavistanut oikein. Rosa oli suuttunut, pysytteli huoneessaan ja jätti hänet oman onnensa nojaan.
— Olen täysin ansainnut kohtaloni, sanoi Kornelius. — Hän ei tule, ja niin tehdessään hän on oikeassa. Hänen sijassaan menettelisin varmasti samoin.
Mutta kaikesta huolimatta Kornelius kuunteli, odotti ja toivoi yhä vielä.
Täten hän kuunteli ja odotti puoliyöhön saakka, mutta sitten hän lakkasi odottamasta ja heittäytyi riisuutumatta vuoteelleen.