Nähdessään ettei Kornelius liikahtanutkaan, Gryphus koetti tarmokkaalla rykäisyllä herättää hänet ajatuksistaan.
Kornelius hyräili hiljaa itsekseen surullista, mutta viehkeätä
»Kukkasten laulua»:
»Me luotuja olemme tulesta maan
Ja ruskosta päivän ja kasteesta yön.
Ja hengähdys ilmojen elon meill' tuo,
Meille maaemo runsaita nesteitä suo.»
»Meitä lempien ihminen säälimätön
Elonlankamme hentosen taittaa.
Ja kuihtumus maallinen palkkamme on,
Mutta lohtumme kukkeus uus', verraton!»
Laulu, jonka vienon surumielistä sävyä tyyni, lempeä sävel vahvisti, saattoi Gryphuksen pois suunniltaan. Hän iski keppinsä lattiaan huutaen:
— Hyvä herra laulaja, ettekö sitten kuule, että minä olen täällä?
Kornelius käännähti.
— Hyvää huomenta! lausui hän.
Ja hän jatkoi lauluaan:
»Meitä kotomme iäinen kutsuelee,
Sinne sielumme riemuiten entää,
Sulotuoksuna kohoten tomusta maan,
Eloon uuteen, min taivas suo tarhoissaan.»